|
|
Diplomaattisuhteet
Suomen ja Mongolian diplomaattisuhteiden solmimisesta 40 vuotta
Mikko Eskolan ja Seppo Rinteen kirjoittama artikkeli jäsenlehdestä 2/2003
Tänä vuonna on kulunut neljäkymmentä vuotta diplomaattisuhteiden solmimisesta Suomen ja Mongolian välille. Suomalaisten ja mongolien vuorovaikutus alkoi kuitenkin jo 1800-luvulla, kun lukuisat suomalaiset tiedemiehet tekivät tutkimusmatkoja kauas Siperiaan ja Mongoliaan. Neuvostoliiton synty kuitenkin katkaisi Suomen ja Mongolian suhteet vuosikymmeniksi. Maiden virallisen kanssakäymisen mahdollistaneet diplomaattisuhteet solmittiin viivytysten jälkeen 8.7.1963, mutta suhteet edelleenkin pysyivät etäisinä, eikä maiden välinen kauppa ole kukoistanut. Maiden kanssakäymisen uutena muotona on Suomen Mongolialle antama kehitysapu, joka tulevaisuudessa voisi kohota merkittäviinkin mittoihin.
Mongolian ja Suomen historiassa on yhtäläisyyksiä, joiden ansiosta kansojen on helppo tuntea läheisyyttä ja keskinäistä ymmärrystä. Molemmat ovat väestöltään pieniä, vaikeissa luonnonoloissa eläviä maita, joissa puhuttu kieli on muulle maailmalle käsittämätöntä. Molemmat kansat ovat olleet suurten naapurien hallitsemia ja ne ovat pitkän ja vaikean tien kautta löytäneet kansallisen identiteetin ja saavuttaneet itsemääräämisoikeuden 1910-luvulla, ja kumpikin maa on menettänyt naapurivaltioilleen kansojen perinteisiä asuinalueita. Suomi on kuitenkin onnistunut hyödyntämään luonnonvarojaan ja sijaintiaan teollistuneen maailman kyljessä, kun taas Mongolian lähtökohdat ovat olleet vähemmän suotuisat. Tämän seurauksena kansat elävät hyvinvointitilastojen vastakkaisissa ääripäissä 2000-luvulla.
Tiede ja tutkimusmatkailu yhteyksien luojina
Suomen ja Mongolian ensimmäiset ja ehkä merkittävimmät yhteydet liittyvät kansalliseen heräämiseen. Suomi oli, oltuaan kahdeksansataa vuotta osa Ruotsin valtakuntaa, liitetty 1800-luvun alussa sodan seurauksena suuriruhtinaskunnaksi Venäjän valtakuntaan, jossa sillä oli laaja itsehallinto-oikeus. Ruotsin kieli oli kuitenkin edelleen hallinnon ja korkeamman opetuksen kielenä. Yleiseurooppalaisen kansallisuusaatteen leviämisen myötä suomea puhuvan kansan kieleen ja kulttuuriin pohjautuva kansallinen herääminen alkoi myös Suomessa 1800-luvun keskivaiheilla. Alettiin julkaista suomenkielistä kirjallisuutta, syntyi suomenkielisiä kouluja ja suomenkielinen sivistyneistö nousi ruotsinkielisen rinnalle. Kansallisen heräämisen myötä haluttiin myös selvittää, keitä suomalaiset ovat, mistä he ovat tulleet ja mistä heidän omaleimainen kielensä on saanut alkunsa. Kansallisten juurten etsimisen nimissä suomalaiset kansa- ja kielitieteilijät alkoivat tehdä itään päin suuntautuvia tutkimusmatkoja sellaisten kansojen keskuuteen, joiden tiedettiin tai arveltiin puhuvan suomen kielen sukukieliä tai joilla nähtiin olevan suomalaisten kanssa yhteisiä etnisiä juuria. Suomalaista idän tutkimusta edesauttoi suuresti Venäjän itsensä tarve tutkia ja kartoittaa omia tuntemattomia seutujaan sekä Venäjän pääkaupungin Pietarin ja sen tiedeyhteisöjen läheisyys.
Ensimmäinen suomalainen Mongoliaan saakka retkensä ulottanut tutkija oli M. A. Castrén. Hänen aikaisempien Siperian eri osiin suuntautuneiden kieli- ja kansatieteellisten retkiensä tuloksena oli tullut todistetuksi muun muassa suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuus samojedikielten kanssa.
Vuonna 1848 Castrén saapui Itä-Siperiaan Baikalin seudulle ja tutki siellä burjaattien ja tunguusien kieliä, koska aikaisempien kielivertailujen perusteella hän piti myös mongolikansoja samojedien ja sitä kautta suomalaistenkin etäisinä sukulaisina. Täältä käsin hän kävi myös silloisen Kiinan, nykyisen Mongolian puolella. Retken tuloksena syntyivät burjaatin ja tunguusin kieliopit. Hän teki retkensä yksin ja aikana, jolloin ei ollut vielä junia eikä juuri teitäkään, joten niitä on pidettävä valtavina suorituksina.
Castrén loi käsitteen “altailaiset kielet”, joihin kuuluivat mongolikielet, turkkilaiskielet, tunguusikielet sekä hänen käsityksensä mukaan myös samojedi- ja suomalais-ugrilaiset kielet. Tämän ns. altailaisen teorian mukaisesti hän arveli suomensukuisten kansojen alkukodin olleen Altai-vuoristossa. Suomensukuisten kielten ja alkukodin osalta hänen teoriansa on sittemmin osoittautunut paikkansapitämättömäksi ja fenno-ugrismi eriytynyt omaksi tieteenhaarakseen. Castrénin jälkeen tulleet suomalais-ugrilaisten kielten ja kansojen tutkijat sekä arkeologit olivat kuitenkin edelleen kiinnostuneita myös fenno-ugristen alueiden mongolialaisista ja turkkilaisista naapureista. Muinaisturkkilaisten kielten tutkimus ja muinaismuistojen etsintä veivät heitä väistämättä myös mongolien alueille. Castrénin työn jatkamiseksi perustettu Suomalais-Ugrilainen Seura oli useimmiten retkien alullepanijana ja rahoittajana.
Castrenin jalanjälkiä Altaille seurasi arkeologi J. R. Aspelin, joka teki kaksi retkeä Etelä-Siperiaan ja Länsi-Mongoliaan vuosina 1888 ja 1889. Hän toivoi löytävänsä todisteita suomensukuisten kansojen alkujuurista alueella. Tuloksena saatiinkin kopioita vanhojen kivimonumenttien kirjoituksista, mutta oli vedettävä johtopäätös, että ne eivät voi olla esisuomalaista alkuperää. Aspelinin toisella retkellä oli mukana kansatieteilijä A. O. Heikel, joka myöhemmin teki vielä matkan Orhon-joen laaksoon. Hänen tekemiensä kopioiden perusteella voitiin ratkaista Hösöö-tsaidamin monumenttien kirjoitusten arvoitus ja lukea niitä muinaisturkiksi.
G.J. Ramstedt avusti Mongoleja myös maan itsenäistymisessä
Varsinaisena altaistiikan eli Keski-Euraasian kielten ja kansojen tutkimuksen nimellä tunnetun tieteenhaaran luojana voidaan pitää G. J. Ramstedtia. Hän etsi vastausta kysymykseen mongolialaisten ja turkkilaisten kielten suhteista. Ramstedt teki vuosina 1898-1912 seitsemän tutkimusretkeä, joista kolme Mongoliaan. Tähän aikaan Mongolia oli vielä tiukasti Kiinan hallinnassa ja kiina oli hallinnon kieli. Mongolian kieltä puhuttiin vain jurtissa eikä mongoliankielistä opetusta ollut.
Luostareissakin lamalaiset munkit keskittyivät vain tiibetinkielisten tekstien opiskeluun. Ramstedt opetteli puhutun mongolian kielen taidon ja keräsi kansantarustoa. Tähän saakka oli tieteellisissä piireissä vallinnut käsitys, että mongolialainen suullinen kansantarusto oli jo kauan sitten hävinnyt. Ramstedt kuitenkin merkitsi muistiin suuren määrän satuja, runosäkeitä ja lauluja, ja hänen voidaan katsoa aloittaneen mongolialaisen epiikan tutkimuksen. Hänen väitöskirjansa khalkha-mongolian taivutusluokista on ensimmäinen tieteellinen tutkimus mongolian verbijärjestelmästä. Afganistanista hän löysi Moghol-kansan jäseniä, jotka olivat mongolialaisten sotureiden jälkeläisiä ja eläneet siellä erossa muista mongolikansoista 1200-luvulta saakka ja jotka edelleen puhuivat ymmärrettävää mongoliaa.
Ramstedtilla oli rooli myös Mongolian pitkässä vapautumisprosessissa Kiinan vallasta. Vuonna 1911 mongolien lähetystö, johon kuuluivat Da-Lama, Khandandorji ja Khaisang-güng, ilmestyi Pietariin pyytämään Venäjältä suojelusta ja apua Mongolialle sen vapautumiseksi Kiinan vallasta. Lähetystö esitti, että Mongolia voisi liittyä Venäjään ja saada samanlaisen statuksen kuin Suomella oli. Mongolialaiset neuvottelijat olivat joutuneet lähtemään matkaan ilman passeja, he eivät osanneet venäjää eivätkä tunteneet diplomaattisia käytäntöjä. He tunsivat Ramstedtin ja pyysivät häntä tulemaan avukseen. Tämä auttoikin alkuun neuvottelut, joiden seurauksena Venäjä toimitti Mongoliaan 15 000 kivääriä ja ammuksia. Mongolit ja Ramstedt eivät kuitenkaan olleet tietoisia Venäjän ja Japanin tekemästä sopimuksesta, jonka mukaan Sisä-Mongolia jäisi Kiinalle. Venäjä ei myöskään halunnut Urjanghain (nykyisen Tuvan) ja burjaattien alueen liittämistä Mongoliaan. Myös myöhemmin, ollessaan tutkimusretkellä itsenäiseksi julistautuneessa Mongoliassa vuonna 1912 Ramstedt avusti Urgassa Mongolian hallituksen ja Venäjän edustajan välillä käydyissä neuvotteluissa. Ramstedt neuvoi mongoleja hakemaan itsenäisyytensä tunnustusta suurvalloilta. Ramstedtin keskeisestä roolista ja mongolien tuntemasta arvostuksesta kertoo, että mongolien johtohenkilöt tarjosivat hänelle nimitystä maan koulutusasioiden organisoijaksi, mutta Ramstedt katsoi parhaaksi kieltäytyä kunniasta.
Varsinaisena uratyönään Ramstedt toimi Helsingin yliopistossa altailaisen filologian ylimääräisen professorin virassa vuosina 1917-41. Hän muun muassa kokosi kalmukkilais-saksalaisen sanakirjan, joka oli ensimmäinen mongolikielen sanakirja. Vuosina 1919-29 Ramstedt toimi Suomen asiainhoitajana Japanissa, jolloin hänen kielitieteellinen toimeliaisuutensa ulottui myös japanin ja korean kieliin. Diplomatian kysymykset eivät olleet Ramstedtin vahvuus, mutta Suomen asioiden ajamista suuresti edisti sujuva japanin kielen taito. Ramstedt kirjoitti ensimmäisen länsimaisen korean kielen kieliopin ja pystyi osoittamaan myös korean kielen altailaiseksi kieleksi, mistä hän on saanut osakseen korealaisten kiitollisuuden heidän kielensä alkuperän selvittäjänä. Vanhoilla päivillään hän muisteli elämänsä antoisimpina aikoina Mongolian aroilla yksinkertaisten ja ystävällisten paimentolaisten parissa viettämiään vuosia. Mongolialaiset tuntevat Ramstedtin teot yhä tänä päivänä. Ulan Batorissa Ramstedtista muistuttaa mm. kaupungin yliopistolla oleva professorin muotokuva. Helsingin yliopistoa puolestaan on Mongoliassa kutsuttu Ramstedtin yliopistoksi.
Arkeologi ja kansatieteilijä Sakari Pälsi oli Ramstedtin matkatoveri Mongolian tutkimusmatkalla, jolla he etsivät erityisesti arkeologisia jäänteitä muinaisista kulttuureista. Retkellään he löysivätkin uiguurin-, turkin- ja mongolinkielisiä kirjoituksia sisältäviä hautapaaseja. Lisäksi Pälsi teki kansatieteellisiä havaintoja, keräsi esineistöä ja otti valokuvia. Molempien kirjoittamat muistelmakirjat matkoistaan ovat olleet Suomessa laajasti luettuja. Toisella matkalla Ramstedtilla oli mukanaan ylioppilas Arvo Sotavalta, joka myöhemmin keskittyi tunguusikielten tutkimiseen.
Samoihin aikoihin Ramstedtin ja Pälsin kanssa Mongoliassa matkusti maantieteilijä J. G. Granö. Hän teki vuosina 1906-16 useita tutkimusmatkoja Urjanghaihin, Altai-vuoristoon ja Länsi-Mongoliaan. Hän teki arkeologisia löytöjä ja tutki alueen pinnanmuodostusta. Granö osoitti ensimmäisenä, että Altai ja suuri osa Mongoliasta on ollut jäätikön peitossa, ja että vuoriston syvät rotkolaaksot eivät ole maankuoren liikkeiden, vaan jäätikön muodostamia. Hänen mukaansa on nimetty Mongolian Altai-vuorilla oleva Granö-jäätikkö.
Venäjän vallankumous katkaisi suomalaisten yhteydet Mongoliaan
Venäjän vallankumouksen jälkeen tutkimusmatkat itään tulivat mahdottomiksi. Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917 ja vuoden 1918 sota lähes tyystin katkaisi Suomen ja Neuvosto-Venäjän kanssakäymisen. Myös tieteelliset yhteydet Venäjälle kuihtuivat ja loppuivat kolmekymmentäluvun alussa kokonaan. Samaan aikaan Mongoliassa kehittyi kansallista tieteellistä, myös altaistiikan, tutkimusta, mistä Suomeenkin kantautui tietoja kirjeenvaihdon välityksellä. Mongolian kansan tulevaisuudesta aina huolta kantavalle Ramstedtille tämä oli ilahduttava havainto. Nuori mongolialainen kirjailija Byambiin Rinchen kysyi Ramstedtin näkemystä silloin suunnitteilla olleista mongolian latinalaisista aakkosista.
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa alkoi täysin uusi kausi. Uuden aikakauden myötä tiede- ja kulttuuriyhteydet Neuvostoliittoon vilkastuivat, kuten myös vastaavasti muihin sosialistisiin maihin, joihin Mongolia lukeutui Neuvostoliiton jälkeen maailman ensimmäisenä sosialistisena valtiona. Uusien suomalais-mongolialaisten suhteiden alkuna voidaan pitää vähän ennen Ramstedtin kuolemaa vuonna 1950 mongolialaisen filologin ja kansanrunouden tutkijan Damdinsürüngin käyntiä Helsingissä tapaamassa Ramstedtia.
Koko tänä aikana altailaiselle kieli- ja kulttuurialueelle kohdistuva tutkimus Suomessa ei ole katkennut, vaan on jatkunut suhteellisen matalalla profiililla, mutta kansainvälisesti korkeatasoisena ennen kaikkea kirjastojen ja aikaisemmin kerätyn materiaalin varassa. Maiden välille saatiin solmituksi myös kulttuurinvaihtosopimus. Mongolian 1990-luvun poliittiset muutosten yhteydessä vanhat organisoidut yhteistyörakenteet purkautuivat ja henkilövaihto väheni. Maan avautuminen ulkomaailmaan on toisaalta tehnyt suomalaisten vierailut helpommiksi. Nykyisistä tutkijoista voidaan mainita Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurien professori Juha Janhunen, joka on jatkanut Ramstedtin perintöä tekemällä kenttätutkimusta Mongoliassa ja myös toimittanut kansainvälisen mongolikielten käsikirjan. Suomalaisia on osallistunut kansainvälisiin mongolistikonferensseihin sekä useisiin muihin tieteellisiin ja taloudellisiin konferensseihin Ulan Batorissa. Myös suomalaisia opiskelijoita on vieraillut Mongoliassa. Taloudellisista syistä mongolialaisten tutkijoiden on ollut vaikea tehdä vastavierailuja Suomeen. Lähiaikoina uudelleen solmittava maiden välinen kulttuurinvaihtosopimus tuo toivottavasti parannuksen tähän ongelmaan.
Diplomaattisuhteiden solmiminen avasi maiden väliset viralliset suhteet
Suomen ja Mongolian suhteissa varsinaisesti uusi aikakausi alkoi 1960-luvulla, kun maat solmivat diplomaattisuhteet. Ajatus sosialistisen Mongolian valtion tunnustamisesta oli ollut Suomessa esillä 1940-luvun lopulta lähtien. Puolueettomuuspolitiikkansa mukaisesti Suomi kuitenkin odotti Mongolian YK-jäsenyyttä sekä myös jonkin länsivallan solmivan diplomaattisuhteet Mongoliaan ennen kuin Suomessa oltiin valmiita bilateraalisiin diplomaattisuhteisiin. Suomessa pelättiin “Mongolian neuvostotasavallan” tunnustamisen antavan länteen signaalin laajemminkin askeleen ottamisesta itään. Suomen edellytykset täyttyivät, kun Mongolian YK-jäsenyys toteutui vuonna 1961 ja Iso-Britannia ja Mongolia solmivat diplomaattisuhteet keväällä 1963. Tämän jälkeen Suomi vastasi myönteisesti Mongolian ehdotukseen, ja maiden väliset diplomaattisuhteet solmittiin 8.7.1963.
Diplomaattisuhteiden solmimisen jälkeenkään maiden suhteet eivät muodostuneet vilkkaiksi. Muiden sosialististen valtioiden tavoin Suomen kanssakäyminen Mongolian kanssa toteutui yksinomaan virallisia kanavia myöten. Moskovasta muodostui maiden välisen diplomatian keskus. Suomi sivuakkreditoi Moskovan-lähettiläs Jorma Vanamon Ulan Batoriin ja vastaavasti Mongolia sivuakkreditoi Moskovan-lähettiläänsä Sonomyn Luvsan Helsinkiin. Moskovasta käsin molempien maiden diplomaatit vierailivat vuosittain “jalkamaissaan” ja kohtasivat matkoillaan varsin erilaisen yhteiskunnan.
Suurlähettilään sivuakkreditoiminen Moskovasta on Mongolian osalta jatkunut tähän päivään saakka. Lisäksi vuonna 2000 Mongolia nimitti ensimmäiseksi suomalaiseksi kunniakonsulikseen maisteri Henrik Jankesin. Vuodesta 1993 alkaen Suomen edustajana Mongoliassa on toiminut Keski-Aasian kiertävä suurlähettiläs, joka on säännöllisesti vieraillut maassa Helsingistä käsin. Tämä ratkaisu on miellyttänyt Mongoliaa, joka ulkopolitiikassaan haluaa korostaa riippumattomuuttaan kahdesta suuresta naapuristaan.
Suomen ja Mongolian välinen korkean tason vierailuvaihto on ollut varsin yksipuolista. Mongolialaisia ministeritason vieraita on käynyt säännöllisesti muutaman vuoden välein Helsingissä, mutta ainoa Suomesta Mongoliaan matkustanut ministeri on Mongoliassa vuonna 1973 vieraillut ulkomaankauppaministeri Jermu Laine. On kuitenkin syytä mainita, että maiden korkeimmat johtajat presidentti Kekkonen ja pääsihteeri Tsedenbaal tapasivat ainakin kerran Kremlin juhlissa Moskovassa. Mongolialaisten toistuvasti presidentti Kekkoselle esittämään vierailukutsuun tämä ei kuitenkaan vastannut. Ministerien sijaan suomalaisia kansanedustajia on vieraillut maassa parlamentaaristen delegaatioiden muodossa.
Maiden välillä oli olemassa myös ohut puoluelinja. Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) ylläpiti Kremlin kautta yhteyksiä veljespuolueeseensa, Mongolian kansan vallankumouspuolueeseen. Puoluelinjan merkittävyyttä ja suhteiden vilkkautta ei voi verrata SKP:n kytköksiin itäeurooppalaisiin puolueisiin, mutta esimerkiksi vuonna 1971 SKP:n pääsihteeri osallistui vallankumouspuolueen 16. edustajainkokoukseen Ulan Batorissa. Yleensä kuitenkin myös puoluesuhteet toteutuivat muodollisesti Moskovassa.
Suomen ja Mongolian suhteita on ylläpitänyt myös Suomi-Mongolia -ystävyysseura, jonka perustava kokous oli vuonna 1969. Seuran historian alku kuvastaa Mongolian etäisyyttä suomalaiselle yhteiskunnalle. Helsinkiläiset nuoret akateemiset keksivät kilpailla eksoottisimman ystävyysseuran perustamisesta. Voitokas joukkue perusti Suomi-Mongolia -seuran, hävinneille jäi johdettavakseen Suomi-Albania -seura. Alkuepisodista huolimatta Mongolian ystävyysseurasta vakiintui tavanomainen, joskin pieni ystävyysseura. Merkittävintä kuitenkin oli, että delegaatioiden muodossa seura palautti ruohonjuuritason kanssakäymisen kahden pohjoisen kansan välille. Mongolian tunnettavuus Suomessa 1990-luvulla on lisääntynyt myös maassa vierailleiden toimittajien ja lukuisten suomalaisten turistien välityksellä.
Saako niukka kauppa jatkokseen vilkkaamman kehitysyhteistyön?
Niihin aikoihin, jolloin tutkimusmatkailijat kiertelivät Mongoliassa, siellä oli myös satunnaisia Siperian kautta tulleita kauppiaita Suomesta, mutta mistään varsinaisista kaupallisista yhteyksistä maiden välillä ei voida puhua. Suomalaiset yrittäjät ja pääomainvestoijat kylläkin pyysivät Ramstedtia ottamaan selvää mahdollisuuksista luoda kauppayhteyksiä Länsi-Mongolian ja Altain seuduille. He olivat kiinnostuneita öljystä, jalometalleista ja vuodista. Geologinen tutkimusretkikunta lähetettiinkin Urjanghaihin vuonna 1917, mutta levottomuuksien vuoksi sen oli palattava kotimaahan tyhjin toimin.
Mongolian talous perustui suunnitelmatalouteen ja nojasi vahvasti Neuvostoliiton kanssa käymäänsä kauppaan sekä siltä saamaansa suoraan tukeen. Mongolia oli jo varhain tilastollisesti maailman suurimpia kehitysavun vastaanottajamaita, sillä käytännössä kaikilla sosialistisilla valtioilla oli omat kehityskohteensa Mongoliassa. Leimautumisen ja väärään maaryhmään joutumisen pelossa Suomi pidättäytyi kehitysavun antamisesta. Ulkomaankaupan perusongelmana oli kuitenkin Mongolian talouden kehittymättömyys ja vientituotteiden puute. Satojen vuosien Aasian-kaupan traditiot omannut Iso-Britanniakaan ei jakkihärän karvojen lisäksi löytänyt maasta mitään ostettavaa.
Suomen ja Mongolian väliset kaupalliset suhteet virisivät vasta diplomaattisuhteiden myötä. Suomalaisen diplomaatin talousanalyysi vuonna 1964 oli kuitenkin tyhjentävä ja tiivis: “Maan päärikkautena on edelleen karja.” Merkittävän kaupan esteeksi muodostui sopivien mongolialaisten vientituotteiden puute ja Mongolian vaatimattomat resurssit ostaa valuutalla suomalaisia tuotteita. Myös suuri etäisyys haittasi raaka-ainekauppaa. Suomen metsäteollisuuden tuotteista Mongolia tarjosi vientituotteinaan mm. villapeitteitä, murmelinnahkoja ja muita maatalouden raaka-aineita. Esimerkiksi hevosenlihan tuonti Suomeen oli vailla realistisia mahdollisuuksia ja ajatuksenakin kauhistutti suomalaisia elintarvikeviranomaisia. Ongelmien seurauksena kaupan arvo jäi erittäin vaatimattomaksi. Esimerkiksi 1970-luvulla Suomen vienti Mongoliaan oli alle miljoona markkaa ja tuonti useimpina vuosina alle 15 000 markkaa, joinain vuosina jopa nolla. Kauppa käsitti siis vain satunnaisia tavaraeriä ja kokonaisuudessaan jäi Suomen ulkomaankaupan osalta käytännössä merkityksettömäksi.
Ulkomaankauppaministeri Laineen Mongoliaan tekemän vienninedistämismatkan seurauksena maiden välille vuonna 1974 solmittu kauppasopimus ei vaatimatonta kauppavaihtoa juuri muuttanut. Vasta 1980-luvun puolivälissä maiden välillä toteutui merkittäviä kauppoja, kun Outokumpu Oy toi kuparimalmia Mongoliasta. Kyse oli yksittäisistä eristä vuosina 1986-90, mutta niiden arvo kohosi useisiin miljooniin markkoihin. Malmikauppaakin haittasi erittäin pitkä rautatiekuljetus, mutta varsinaisesti kauppa loppui Mongolian talousromahdukseen 1990-luvun alussa. Kauppatilastoihin ei kuitenkaan voi täysin luottaa, koska Suomen itäkaupan seurauksena Neuvostoliitosta Mongoliaan on jälleenviety tuntematon määrä suomalaisia tuotteita. Myös 1990-luvulla Mongoliasta on voinut löytää suomalaisia elintarvikkeita, joita ei ole sinne suoraan myyty, vaan ne ovat kulkeutuneet Venäjän markkinoiden kautta mongolialaisten ostettaviksi.
Viime vuosina maiden välisen kaupan on muodostanut lähinnä pienimuotoinen paperin ja laitteistojen, kuten teurastamolaitteiden ja meijeriteollisuuden pakkauslinjojen vienti Mongoliaan. Tulevaisuudessakin Suomen ja Mongolian kaupalle voisi luoda edellytyksiä Venäjän läpi kulkeva, maat yhdistävä rautatieyhteys. Suomesta ja VR:stä voisi tulla Mongolian logistinen kumppani Euroopan päässä, kuten esimerkiksi varsin suuressa mittakaavassa Etelä-Korean kanssa on tapahtunut. Maiden välisen laajemman kauppavaihdon osalta potentiaalisin suomalaisyritys on edelleenkin Outokumpu, joka malmin oston lisäksi voisi toimittaa kaivos- ja sulattamoteknologiaa Mongoliaan. Mielenkiinto ei kuitenkaan ole johtanut konkreettisiin tuloksiin.
Mongolian talouden romahdettua 1990-luvun alussa alkoi maiden suhteissa uusi luku. Mongoliasta tuli Suomen kehitysavun vastaanottajamaa, tosin varsin vaatimattomasti. Joidenkin miljoonien markkojen arvoisesta kehitysavusta on tuettu mm. hammashuoltoprojektia ja kansalaisjärjestöjen avustustoimintaa. Suoran kehitysavun lisäksi Suomi on tukenut Mongoliaa ainakin UNDP:n projektien ja EU:n TACIS-ohjelman kautta. Joitakin suomalaisia on myös työskennellyt näissä projekteissa Mongoliassa. Yhdessä suomalaisten lähetystyöntekijöiden kanssa Mongoliaan onkin muodostunut pieni suomalaiskolonia - ensimmäistä kertaa.
Mikko Eskola
Seppo Rinne
Kuvat: G.J.Ramstedt, Seitsemän retkeä itään, Lähettiläänä Nipponissa, Werner Söderström, Porvoo, 1967
Harry Halén, Biliktu Bakshi, The Knowledgeable Teacher, G.J. Ramstedt’s Career as a Scholar, The Finno-Ugrian Society, Helsinki, 1998.
| | | marraskuu 16. 2005 |
|
|
Seura
