|
|
 Paimentolaisuudesta
Paimentolaisuus uhattuna Mongoliassa
Seppo Rinteen kirjoittama artikkeli on julkaistu Suomi - Mongolia-seuran jäsenlehdessä 2/2002.
Keski-Aasian arot, jotka kattavat paitsi Mongolian myös Sisä-Mongolian ja Xinjiangin maakunnan pohjoisosan Kiinassa sekä Tuvan, Burjaatian ja Chitan Venäjällä, muodostavat maailman laajimman ruohomaa-alueen. Tämä seutu on tarjonnut elinmahdollisuuden paimentolaisille ja heidän karjalaumoilleen vuosituhansien ajan. Varsinkin Mongoliassa tämä elämänmuoto on kestänyt nykypäivään saakka. Vaikka Mongolian maa-ala on hyvin suuri ja asukastiheys on yksi maailman pienimpiä, paimentolaisuuden edellytykset ovat kuitenkin sielläkin uhattuina.
Maailman luonnovarainstituutti on laatinut katsauksen maailman luonnonvarojen tilasta ja tulevaisuuden näkymistä eri tyyppisissä ekosysteemeissä (World Resources 2000-2001, World Resources Institute). Mongolia edustaa teoksessa ruohomaaekosysteemeitä kokonaisella luvulla.
Mongolian arojen luonnonolot ovat hyvin karut ja haavoittuvat. Kasvukausi kestää vain neljä kuukautta, sateet ovat niukkoja, talvet ankaria ja tuulet voimakkaita. Metsä- ja ruohopalot ovat yleisiä. Kaikki tämä estää kasvillisuuden kehittymisen ja altistaa maan eroosiolle. Tällaisissa oloissa vain paimentolaisten suuri liikkuvuus on estänyt laidunalueiden ylikulumisen ja pitänyt ne hedelmällisinä sekä samalla turvannut karjan terveyden ja ruoansaannin jatkuvuuden.
Feodaalisella ajalla paimentolaiset olivat organisoituneet useista perheistä koostuviksi ryhmiksi, jotka usein paimensivat luostareiden ja ylimystön omistamia laumoja. Omistajat säätelivät ja koordinoivat laidunten käyttöä. Suuret karjat ja yhteistyö mahdollistivat tarvittaessa hyvinkin pitkät matkat sekä erilaisten eläinten laiduntamisvaatimusten, vuodenaikojen ja laidunten tilan joustavan huomioon ottamisen liikkumisessa.
1920-luvulla alkanut maatalouden kollektivisointi Mongoliassa ei, päinvastoin kuin Kiinassa ja Venäjällä, lopettanut liikkuvaa paimentamista. Tähän vaikutti osaltaa paimentolaisten vastustus. Uusi kollektiivinen järjestelmä jopa edesauttoi liikkuvaa paimennusta entisestään. Nyt valtion tukemat kollektiivit saattoivat hankkia koneita kuljetuksiin ja heinänkorjuuseen sekä tarjota paimentolaisille palveluita, kuten rehua talvisin ja keväisin. Valtio lainoitti "paimentolaisinfrastruktuurin" kehittämistä, kuten kaivojen poraamista ja eläinsuojien rakentamista. Tältä ajalta ei ole havaittu huomattavaa liikkuvuuden vähenemistä eikä laidunmaiden huonontumista. Osapuilleen samaan aikaan Venäjän ja Kiinan ruohomailla siirryttiin voimakkaammin paikallaan pysyvään karjatalouteen. Laidunten ylikulutus, rehun kasvatuksen vaatima kyntäminen, luonti sekä rehun ja veden kuljettaminen autoilla on vakavasti vaurioittanut maanpintaa monin paikoin. Myös uusien vierasperäisten, oloja heikommin kestävien eläinrotujen vaatimien rakennusten ja lämmityksen aiheuttamat puunhakkuut ovat lisännet eroosiota.
Markkinatalouden aikana kollektiivit Mongoliassa on purettu ja niiden karjat jaettu paimentolaisten ja kollektiivien muiden työntekijöiden yksityisomaisuudeksi. Tämä on johtanut paitsi paimentolaisten, myös karjan kokonaismäärän kasvuun, kun ihmiset ovat pyrkineet parantamaan varallisuuttaan ja toimeentulomahdollisuuksiaan päälukua lisäämällä. Paimentolaisten määrää on kasvattanut lisäksi yleinen talouden alamäki ja sen aiheuttama työttömyys, kun ihmiset ovat joutuneet hakemaan toimeentuloa lähtemällä maaseudulle karjankasvattajiksi. 1990-luvulla rekisteröityjen paimentolaisten määrä onkin lähes kolminkertaistunut yli neljään sataan tuhanteen.
Nykyisin paimentolaisten liikkuvuus on kuitenkin pienempää kuin aikaisemmin. Vaikka maa on vielä periaatteessa yhteistä, on sen omistus ja käytön sääntely epämääräistä. Kun kollektiivinen ohjaus puuttuu, monet perheet pysyvät hyväksi havaitsemillaan laitumilla pelätessään menettävänsä ne, jos siirtyvät muualle. Lisäksi auton yhteisomistusrenkaiden purkautuminen ja polttoaineen hinnan nousu tekee vuotuisen pitkän matkan muuttoliikkeen monille perheille mahdottomaksi. Monet uusista karjanomistajista asuvat pysyvästi aluekeskuksissa ja ovat muutenkin tottumattomia liikkuvaan karjanhoitotapaan, tai heidät torjutaan perinteisten paimentolaisten keskuudessa laidunten kulutuspainetta lisäävinä tunkeilijoina. Yhä enemmän myös halukkuus asua lähellä teitä, markkinoita, kouluja ja muita palveluja vetää ihmisiä ja heidän karjojaan alueille, joilla vaurioituminen on jo ongelma.
Rikkaiden ja köyhien karjankasvattajien väliset erot elinolosuhteissa ovat kasvaneet. Köyhillä pienikarjaisilla perheillä ei ole mahdollisuuksia riittävään laajaan liikkuvuuteen ja pääsyyn hyville suurille laidunmaille. Joissakin paikoin varakkaat kasvattajat ovat kyenneet ottamaan parhaita laidunmaita haltuunsa ja pitävät niillä omaa karjaansa. Tämä pitää niitä enemmään paikoillaan, lisää karjan alueellista keskittymistä ja toisaalta estää muiden liikkumista.
Karjan kasvu, keskittyminen ja liikkuvuuden väheneminen johtavat samanlaisiin ilmiöihin, joita on havaittu Venäjällä ja Kiinassa. Laitumet ylikuluvat, heinää on kasvatettava, vettä ja rehua kuljetettava, mikä kaikki aiheuttaa herkän maanpinnan vaurioitumista ja autiomaaistumista. Karjan pysytteleminen loppuunkalutuilla laitumilla ja se, että aikaisemmin valtion järjestämää talvirehuhuoltoa ei enää ole, aiheuttaa myös karjan terveydentilan huonontumista ja nääntymistä.
Tutkijat pitävät vielä aikaisena sanoa, tuleeko Mongoliassa karja edelleen kasvamaan aroilla ja missä määrin vasikoita ja lampaita tullaan lihottamaan kasvatusfarmeilla. Epätodennäköisenä pidetään nykyisessä taloustilanteessa hallinnon mahdollisuutta tukea valtion avustamien autonomistus- ja heinänkorjuukonerenkaiden uudelleenperustamista, vaikka tämä valtion suoran ohjauksen ohella olisi välttämätöntä suuren mittakaavan liikkuvan laiduntamisen saattamiseen uudelleen käyntiin. On mahdollista, että rikkaiden karjanomistajien laumat kasvavat niin suuriksi, että he voivat palkata köyhempiä paimentamaan ja siirtelemään laumojaan suhteellisen pitkiäkin matkoja. Tähän voi kuitenkin mennä vuosikymmeniä, ja maankäytön ja laiduntamisen koordinointia aluehallinnon taholta tarvittaisiin joka tapauksessa.
Arviot vaurioituneiden maiden määristä vaihtelevat suuresti. Mongoliassa on jopa esitetty arvioita, joiden mukaan lähes kahdeksankymmen prosenttia maan kokonaismaa-alasta olevan huonontuvassa tilassa. Autiomaan ja autioaron osuus, liki puolet, on yhden arvion mukaan 3.4 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Laajan karjanhoidon on nähty olevan pääasiallisen syyn kehitykseen. Mongolian laidunten maksimikapasiteetin on arvioitu olevan 63 miljoonaa vuotuista "lammasyksikköä", minkä nykyinen karjamäärä ylittää.
Mongolian kaksi- ja puolimiljoonaisesta väestöstä noin puolet on suoraan riippuvainen paimentolais- ja karjataloudesta. Sen osuus kansantuotteesta on kolmannes. Paimentolaiset itse ovat tietoisia laidunten kulumisen merkityksestä ja huolissaan niiden tilasta. Mongoliassa on myös järjestetty seminaareja, työryhmiä ja komiteoita edistämään laidunmaiden hallinnon ja niitä koskevan lainsäädännön kehittämistä. Tietoisuus ei ole ainakaan vielä ilmentynyt poliittisena muutosliikkeenä.
Seppo Rinne | | smsadmin, marraskuu 16. 2005 |
|
|
Seura
